Pyhännän historiaa

Vielä noin 25 000 vuotta sitten koko nykyisen Suomen alue oli kilometrien paksuisen mannerjään peittämä. Jää alkoi sulaa ja maa paljastua noin 13 000 vuotta sitten. Noin 10 000 vuotta sitten Pyhännän alue oli jo vapautunut jäästä.

Jääkausi jätti paljon jälkiä Suomen luontoon. Vetäytyvä jää ja siitä vapautuneet vesimassat rikkoivat ja muotoilivat monin tavoin maaperää. Harjut ja mäet, joet ja järvet, siirtolohkareet, kivikot ja rotkolaaksot ovat kaikki jääkauden muovaamia. Pyhännän luonnossa näkyy paljon jääkauden jättämiä jälkiä.

Jääkauden sulamisvedet synnyttivät nykyisen Itämeren kohdalle suuren Ancylusjärven, jonka korkeimmat rannat olivat 190 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella. 

Vähitellen maa nousi ja vesi pakeni niin, että Pyhännän isoimmat järvet syntyivät ja meri muodosti pari kilometriä leveän lahden nykyiseen Siikajoen laaksoon Tavastkengällä. Tämän lahden rannoille ensimmäiset ihmiset saapuivat tänne idän ja kaakon suunnalta noin 9000 vuotta sitten. 

Kivikaudella Pyhännän alueella asui kerrallaan ehkä muutamia kymmeniä ihmisiä. He eivät viljelleet maata vaan metsästivät ja kalastivat. Kaikki esineet tehtiin kivestä, luusta tai puusta. Edes saviastioita ei vielä tähän aikaan tunnettu. 

Pyhännältä on löytynyt yli 20 kivikautista asuinpaikkaa ja yli 80 erilaista kivikautista esinettä. Suurin osa niistä ajoittuu vanhimmalle kivikaudelle eli mesoliittiselle ajalle (8600–5000 eKr.). Asutuksen jatkumisesta tämän jälkeen ei ole varmoja todisteita, mutta todennäköisesti ihmisiä on asunut ainakin isompien järvien rannoilla.

Ihmisten asumukset olivat yksinkertaisia kotamaisia rakennelmia. Ne voitiin kaivaa osittain maan alle, minkä vuoksi metsissä voi vieläkin nähdä ”kodanpohjia” eli asuinpainanteita. Pyhännältä niitä on löytynyt esimerkiksi Kivijärven läheltä

Rautakaudella (500 eKr. – 1300 jKr.) Pyhännän seudulla asui metsälappalaisia. He saivat kivikauden väestön tapaan elantonsa metsästyksestä ja kalastuksesta. Tärkein saaliseläin oli metsäpeura, joita pyydettiin pyyntikuopilla. Salmijärven harju-alueella sijaitsevaan Lohipuron pyyntikuoppa-alueeseen kuuluu yli 100 kuoppaa, joita on käytetty metsäpeurojen pyynnissä. Lohipuron pyyntikuopat ovat tärkeä jäänne rautakaudella tai ehkä jo kivikaudellakin alkaneesta ja ainakin keskiajalle asti jatkuneesta pyyntikulttuurista. 

Pyyntikuoppien lisäksi Salmijärven maastosta on löytynyt rautainen nuolenkärki, joka ajoittuu todennäköisesti ajalle 200 – 575 jKr. Se voi olla nuorempikin, sillä samaa nuolityyppiä on käytetty keskiajalle asti.

Pyyntikuoppien lisäksi metsälappalaiset jättivät jälkiä Pyhännän paikannimiin. Saamen kieleen perustuvat ainakin seuraavat: Martimo, Mellassalmi, Naamanka, Pessari, Siitankaarto, Törmäsjärvi, Tavastkenkä ja Uljua.

Rautakauden lopulla Siikajokilaaksossa alkoi liikkua väkeä muualta Suomesta, Pohjanmaan rannikolta, Hämeestä ja Karjalasta asti. Näitä eränkävijöitä houkuttelivat pohjoiseen turkikset ja kalavedet. Ensimmäisenä alueelle ehtivät hämäläiset viimeistään 1000-luvulla. Hämäläisten jättämiä paikannimiä ovat mm. Lamu, Pyhäntä ja Oulainen. Seuraavaksi, 1200-luvulla, alueella alkoi liikkua myös karjalaisia, jotka saapuivat vesistöjä myöten Laatokan asutuskeskuksista. Karjalaisperäisiä paikannimiä ovat esimerkiksi Matkaräme, Holopankangas, Opotanlampi ja Vorninneva.

Pyhännältä on löytynyt pari rautakautista esinettä: Pyhännän Leiviskän maalta hevosenkengän muotoinen pronssisolki 900–1100-luvulta ja Tavastkengän Koivulasta rautainen silmäkirves 600–800-luvulta. Ne todistavat vähintään ihmisten liikkumisesta, ehkä myös asumisesta alueella.

Keskiajan kuluessa Pohjanmaan alueesta tuli Ruotsin ja Novgorodin välinen riitamaa ja taisteluiden kohde. Vuonna 1323 näiden valtakuntien välillä solmittiin Pähkinäsaaren rauha, jossa määriteltiin ensimmäisen kerran Suomen itäraja. Pohjanmaalla raja kulki ilmeisesti Pyhäjokea pitkin, joten Siikajokilaakso ja Pyhäntä jäivät Novgorodin alaisuuteen.

Vaikka Oulujärven ympäristö, Siikajokilaakso mukaan lukien, oli rauhatonta rajaseutua, niin 1500-luvulla se alkoi silti houkutella uudisasukkaita Savosta ja Karjalasta. Tulokkaiden elinkeinona oli kaskiviljely, jossa metsä kaadettiin, poltettiin ja viljan siemenet kylvettiin tuhkaan. Kaskipeltoja voitiin käyttää vain muutama vuosi, minkä jälkeen oli siirryttävä seuraavaan. Siksi savolaiset etenivät jatkuvasti uusille alueille.

Ensimmäiset kirjalliset tiedot Pyhännän asukkaista ovat vuodelta 1557, jolloin verotettiin Pyhännän kylässä asuneita Antti Karjalaista, Matti Mustaa ja Pekka Lappalaista. Vuonna 1566 verottaja löysi Tavastkengältä Jussi Rautaparran, Pekka Heiskasen ja Olli Kärkkäisen ja seuraavana vuonna Pekka Havanan. Näiden jälkeen tuli Viitamäelle Olli Luttinen. Näistä muutamasta perheestä sai Pyhännän nykyinen asutus alkunsa. 

Uudisasukkaiden asumukset olivat yksinkertaisia hirsirakennuksia, jotka toimivat samalla kertaa talona, saunana ja riihenä. Niissä oli yksi huone, jonka nurkassa oli kiuas lämmittämistä varten. Ihmiset ja kotieläimet asuivat aluksi samassa rakennuksessa, mutta asutuksen vakiintuessa rakennettiin eläimille oma suoja.

Rajaseudulla elämisen karu puoli koettiin 1500-luvun lopulla, kun karjalais-venäläiset sotajoukot hävittivät Oulujärven ympäristöä moneen kertaan. Pyhännänkin talot poltettiin ja osa asukkaista tapettiin. 

Vihollisuudet loppuivat vasta vuonna 1595, kun Ruotsin ja Venäjän välillä sovittiin Täyssinän rauha. Sen myötä itäraja siirtyi kauas Oulujärven tuolle puolen. Pyhännän seutukin kuului nyt virallisesti Ruotsin valtakuntaan.

1600-luvun lopulle tultaessa nykyisen Pyhännän alueella oli parikymmentä maatilaa ja niissä noin 300 asukasta. Vuosisadan kuluessa asutus levisi uusille alueille, kuten Ahokylään, Juutisiin ja Iso Lamujärven rannoille. 

Ihmiset viljelivät ruista ja ohraa pienissä pelloissa ja. Taloissa oli 1–2 hevosta, 1–10 lehmää, 2–10 lammasta ja yksi tai kaksi sikaa. Eläinten rehu kerättiin luonnonniityiltä vesistöjen rannoilta ja nevoilta.

Pääelinkeino 1600-luvun pyhäntäsille löytyi metsästä: He polttivat tervaa suurissa tervahaudoissa. Terva kuljetettiin rekikelien aikaan tynnyreissä Ouluun tai Raaheen, jossa se myytiin. Saadulla rahalla maksettiin verot ja ostettiin viljaa ja muita tarpeellista tavaraa. Tervaa käytettiin puisten laivojen tiivistämiseen.

Tältä ajalta on peräisin Pyhännän vanhin rakennus, Pyhännän Leiviskän pihapiirissä oleva Kirkkolato. Perimätiedon mukaan se on alkujaan sijainnut Pyhäntäjärven Kirkkoniemessä ja toiminut siellä jonkinlaisena saarnahuoneena jo 1600-luvulla.

Pohjois-Pohjanmaan väestö kasvoi nopeasti 1600-luvun loppua kohti, vaikka keskimäärin joka kolmas vuosi oli katovuosi. Vuosisadan loppua kohti sadot paranivat ja väestönkasvu jatkui 

Katastrofin ainekset kertyivät pikku hiljaa. Kesä 1695 oli hyvin kylmä, joten vilja kypsyi hitaasti. Kun kovat hallat iskivät syyskuussa, tuhoutui sato täysin monessa pitäjässä. Sentään muutamissa isoissa taloissa oli vielä jäljellä vanhoja varastoja, joista riitti jaettavaksi. Jos katovuodet olisivat jääneet yhteen, ei hädästä olisi tullut poikkeuksellisen suurta. 

Keväällä 1696 oltiin monella paikkakunnalla jo nälänhädän partaalla. Siemenviljastakin oli puutetta. Talvi oli erittäin runsasluminen ja kevättulvat veivät mukanaan myllyjä ja tuhosivat rantapeltoja. Kesä oli jälleen hyvin kylmä ja viljan kasvu hidasta. Yöhallat iskivät elokuussa ja tuhosivat pääosan sadosta. Tilanne oli samanlainen koko maassa, joten apu oli kaukana. 

Viljaa pyydettiin kruunulta, mutta apu myöhästyi niin, ettei viljaa saatu edes vuoden 1697 kevätkylvöön. Siksi myös vuoden 1697 sato jäi heikoksi. 
Lopulta suomalalaiset joutuivat elämään pettuleivän ja olkijauhojen varassa syksyyn 1698 saakka, jolloin viimein saatiin hyvä sato. Tähän mennessä pelkästään Pohjois-Pohjanmaalla kuoli nälkään ja tauteihin 11 500 henkeä eli kolmasosa maakunnan väestöstä 

Nykyisen Pyhännän seudulla yli puolet väestöstä kuoli tai muutti pois muutaman vuoden aikana. Noin neljäsosa taloista jäi kokonaan autioksi. Suhteellisesti Pyhännän seutu oli yksi pahiten kärsineistä alueista koko Suomessa.

Pian suurten kuolonvuosien jälkeen Suomea kohtasi toinen suuri onnettomuus: isoviha. Suuren Pohjan sodan seurauksena Venäjä miehitti Suomen vuonna 1713. Venäläismiehityksen aika, isoviha, kesti aina vuoteen 1721 saakka. Tämän ajan tapahtumista meillä on vain vähän tietoja mutta paljon sukupolvelta toiselle kerrottuja kauhutarinoita. 

Isonvihan päätyttyä merkittiin Pyhännän seudun henkikirjoihin ainoastaan 21 henkeä. Koko edellisen vuosisadan kehitys oli valunut tyhjiin ja kesti yli 50 vuotta ennen kuin väestö toipui ennalleen.

Vain muutama vuosikymmen isonvihan jälkeen Venäjä miehitti jälleen nykyisen Suomen alueen. Tämä miehitysaika liittyi ns. Hattujen sotaan, jota Ruotsi kävi Venäjää vastaan. Miehitystä kesti ainoastaan talven 1742‒43 ajan, ja se jäi kansan muistiin pikkuvihan tai kasakka- eli husaaritalven nimellä. Lopulta olot pysyivät suhteellisen rauhallisena, mutta koska isovihan kauhunvuodet olivat vielä kansan muistissa, pakenivat monet piilopirtteihin ja piilottivat omaisuuttaan metsiin. Tältä ajalta on säilynyt eräs tarina:

Pyhännän pitäjän Tavastkengän kylään kuuluu Juudisten mäki, jota nykyään nimitetään Juudisten kyläksi. Kylä on kymmenen kilometriä erillään pääkylästä, sydänmaan keskellä. Vanha taru kertoo, että vähän vihan aikana tähän Juudisten kylään, jossa oli pakopirtti, saapui joku rappari eli venäläinen etsimään ruokaa. Pakopirtin asukkaat ottivat venäläisen kiinni, veivät hänet metsään ja tappoivat ja hautasivat sinne ja tätä paikkaa sanotaan vieläkin Raatokorveksi. Taru kertoo, että pakopirtin asukkaat pelkäsivät, että venäläinen hakee tovereitaan, jos he päästävät hänet menemään.

Suomen sota käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä vuosina 1808–1809. Se liittyi Euroopassa käytyihin ns. Napoleonin sotiin. Suomen sota näkyi monella tavalla Siikajokilaakson alueella, jossa käytiin monia sodan keskeisistä taisteluista. Taisteluiden ja läpikulkeneiden joukkojen suuri määrä johtui uudesta Savontiestä, joka oli rakennettu alueen läpi vain muutama vuosikymmenen aiemmin. 

Kun venäläiset valloittivat Etelä-Suomen maaliskuussa 1808, vetäytyi Savon prikaati Savontietä pitkin Ouluun. Tämän jälkeen molempien osapuolten joukkoja liikkui vuoron perään etelään ja pohjoiseen. Suuria taisteluita käytiin mm. Pulkkilassa ja Revonlahdella. Tähän aikaan käytyihin taisteluihin liittyvät perimätiedon mukaan Sotasaaret Pyhännän ja Ahokylän välillä.

Sota-ajan levottomuuksista oli ensin seurauksena nälänhätä, mutta pian myös kulkutaudit räjähtivät valloilleen, kun sotajoukkoja kulki Siikajokilaakson halki loppuvuodesta 1808. Muutamassa vuodessa kuoli tauteihin viidennes jokilaakson asukkaista. 

Suomen sota päättyi Venäjän voittoon syksyllä 1808. Suomalaisista tuli nyt Venäjän keisarin alamaisia.

Vielä asutuksen alkuvaiheessa Siikajoki ja muut vesistöt tarjosivat parhaimman kulkuväylän, jota pitkin asutus levisi ja ihmiset kulkivat rannikolta sisämaahan ja päinvastoin. Vähävetinen Siikajoki oli kuitenkin latvaosistaan vaikeasti kuljettava, joten suurin osa liikenteestä alkoi kulkea maata myöten.

Kesäaikaan tiet olivat huonoja, talosta taloon ja kylästä kylään kulkevia kärryteitä ja kinttupolkuja, mutta talvella reki- ja suksikelien aikaan kulkeminen oli helpompaa. Jäätyneet vesistöt ja hangen peittämät avosuot tarjosivat hyviä kulkuväyliä.

Pyhännän läpi kulki Oulun, Savonlinnan ja Viipurin välinen maantie viimeistään 1600-luvulla, mutta se oli Piippolasta etelään päin hyvin huonokuntoinen ja käytössä lähinnä talvitienä. 

Perimätiedon mukaan vanha savolaisten käyttämä tie kulki pitkin kangasharjuja Vieremän Nissilästä Salmijärven ja Juutisten kautta Tavastkengälle ja sieltä Piippolaan. Tarinan mukaan Venäjän Keisari Aleksanteri I ratsasti sitä pitkin vuonna 1819. Siksi tätä Kangastietä kutsutaan edelleen Keisarintieksi.
Isonvihan aikana vanha Savonlinnantie rappeutui. Sen kunnostaminen aloitettiin vuonna 1776, kun Oulusta tuli läänin pääkaupunki. Uusi Savontie valmistui 1780-luvun alussa. Pyhäntä oli nyt valtakunnan toisen pääväylän varrella. Toinen oli länsirannikkoa pitkin kulkenut Rantatie.

Maanteiden kunnossapito oli määrätty paikallisten talollisten vastuulle. Kunkin talon hoidettavaksi tulleet tieosuudet määrättiin kihlakunnan oikeudessa maanmittarin tekemän jyvityksen perusteella, jolloin varakkaammat talot saivat vastattavakseen isomman osuuden. Uudistilat olivat vapaavuosiensa ajan vapautettuja myös tievelvollisuuksista. Nimismies teki joka kevät teiden, siltojen ja rumpujen katselmuksen, jonka jälkeen hän patisti talollisia korjaustöihin

Kesäisten rakennus- ja korjaustöiden lisäksi talonpoikien kuului myös pitää tiet auki talvisin, mitä varten tie oli jaettu aurauskuntiin, jotka huolehtivat omista tieosuuksistaan.

Vaikeiden vuosisatojen jälkeen alkoi moni asia kehittyä nopeasti 1800-luvun kuluessa. Pyhännän seudun väkiluku kasvoi 500:sta 1500:aan. Maatilojen lukumäärä kasvoi toiselle sadalle, kun isojaon myötä perustettiin paljon uudistiloja ja kruununtorppia. 

Osittain nopean väestönkasvun seurauksena koettiin Suomessa 1860-luvulla suuret nälkävuodet, jotka olivat Länsi-Euroopan viimeisiä suuria nälänhätiä. Edellisten nälkävuosien tavoin ne olivat monen sattuman summa.

Pienempiä katovuosia koettiin pitkin 1800-lukua, mutta 1860-luvulla niitä sattui useita peräkkäin. Aluksi ongelmat olivat lähinnä taloudellisia, sillä viljaa voitiin vielä ostaa muualta Suomesta.

Kesä 1866 oli kylmä ja märkä, joten vilja ei ehtinyt kypsyä ennen elokuun 20. ja 21. päivän välisenä yönä sattunutta ankaraa hallaa. Kaikki sato, niin ohra, ruis kuin perunakin, tuhoutui kokonaan suuressa osassa maata. Katovuotta seurannut nälänhätä sai kerjäläislaumat liikkeelle, ja heidän mukanaan levisivät kulkutaudit.

Kesän 1867 sato oli kohtalainen, mutta kesällä 1868 sato menetettiin jälleen kokonaan. Kruunu joutui hankkimaan vilja-apua ulkomailta, mutta apu myöhästyi ja oli lopulta aivan riittämätön.

Vuosien 1866–1868 välisenä aikana Piippolan pitäjässä, johon Pyhäntä kuului, kuoli 523. Naapuripitäjissä Kestilässä kuoli 383, Pulkkilassa 609 ja Rantsilassa 545 henkeä. Lisäksi paljon väkeä muutti pois.

Inhimillisen kärsimyksen ohella nälkävuodet aiheuttivat suuria taloudellisia vaikeuksia niin kunnille kuin yksityisillekin. Nälkävuosien seurauksena alkoi maatalouden rakennemuutos ja ihmisten liikkuvuus lisääntyi. Näin nälkävuodet edistivät ihmisten muuttoa mm. Jäämeren rannikolle Ruijaan ja lopulta aina Amerikkaan asti.

1800-luvun jälkipuoliskolla tervan polttaminen loppui ja ihmiset alkoivat panostaa enemmän maatalouteen, erityisesti karjanhoitoon. Koska pellot oli varattu viljalle, laidunsivat lehmät metsissä. Talven varalle lehmille kerättiin heinää jokivarsilta ja suoniityiltä. Maidosta tehtiin voita, jota vietiin myytäväksi kaupunkeihin.

Kun tervanpoltto metsissä loppui 1800-luvun loppupuoliskolla, näytti hetken aikaa, ettei metsillä ollut mitään arvoa. Monella Pyhännän tilalla oli isot metsäalat, mutta suurempi arvo annettiin luonnonniityille, joista saatiin rehua karjalle.

Vasta 1800-luvun lopulta lähtien metsäteollisuuden kasvu loi perustan uudenlaisella metsien käytölle. Tervatalouden tilalle tuli tukkitalous. Tämän murroskauden vaikutukset ulottuivat kaikkialle yhteiskuntaan.

Todellista merkitystä puun myynnillä alkoi Siikajokilaaksossa olla vuodesta 1846 lähtien, jolloin Paavolaan perustettiin Bruukinkosken saha.
Nyt Pyhännän miehet alkoivat viettää talvet metsissä puita sahaten. Puut ajettiin hevosilla jokien rannoille. Kevättulvien aikaan tukit uitettiin Siikajokea pitkin kohti rannikkoa Ruukkiin asti.

Pyhäntä tuli 1900-luvun alussa tunnetuksi suurista metsävaroistaan. On kuitenkin vaikea sanoa, kuinka paljon paikalliset siitä lopulta hyötyivät. Vanhemmassa tutkimuksessa metsän myynnille on annettu hyvin suuri merkitys maatalouden uudistusten rahoittajana. Aikalaislähteiden mukaan metsätulot käytettiin usein perintölunastuksiin ja velan maksuun. Savotat ja uitot tarjosivat töitä, mutta puiden myynnillä ei kovin moni rikastunut.

Uudemmassa tutkimuksessa on todettu, että metsänmyyntituloilla voitiin kyllä helpottaa tilapäisesti maatilan taloudellista tilannetta, mutta pitkäjänteisessä kehittämisessä suurempi merkitys oli säännöllisillä meijerituloilla. Silti metsien tuomaa työtä ja toimeentuloa arvostettiin, vaikka toisaalta pe-lättiin metsäteollisuuteen liittyviä suhdannevaihteluita.

Väestönkasvun ja maatalouden rakennemuutoksen seurauksena kävi niin, ettei kaikille maaseudun asukkaille enää riittänyt elantoa 1800-lu¬vun lopulla. Uutta elämää lähdettiin etsimään muualta, lopulta merten takaa Amerikasta asti.

Myös moni pyhäntäläinen muutti 1800-luvun lopulla siirtolaiseksi Pohjois-Amerikkaan. Syynä muuttoon olivat töiden puute sekä halu seikkailla ja rikastua.
Amerikassa suomalaiset työskentelivät varsinkin kaivoksilla ja metsätöissä. Moni jäi Amerikkaan pysyvästi, mutta moni myös palasi, osa kovasti rikastuneena.

Ensimmäisiä nykyisen Pyhännän seudun muuttajia oli Tavastkengällä syntynyt renki Matti Jaakonpoika Makkonen (s. 1842). Matti oli Makkosen talon vanhin poika, joka oli mennyt rengiksi Piippolan kirkonkylään. Sieltä hän lähti isäntänsä Johan Lehdon kanssa Amerikkaan vuonna 1867. Määränpäänä oli Minnesotan Douglasin alue. Lehto oli saanut sinne aiemmin muuttaneelta Johan Piipolta vain epämääräisen osoitelapun, jonka perusteella oli tarkoitus osata perille. 

New Yorkiin saavuttuaan Lehdolla ja Makkosella ei ollut tarkkaa tietoa kohteesta, vaan he lähtivät kävelemään ”sinne Piipolle päin”. Heillä ei ollut mitään käsitystä matkan mittasuhteista, mutta ihmeen kaupalla he pääsivät perille kahden kuukauden kävelyn ja 2000 kilometrin jälkeen. 

Amerikan reissu ei jäänyt Matin ainoaksi, vaan hän palasi välillä kotiin ja lähti uudestaan matkalle vuosina 1869 ja 1871. Todiste muutosta löytyy seurakunnan rippikirjasta, johon pappi merkinnyt Matin kirjoittaneen kotiinsa Pohjos-Amerikasta vuonna 1869.

Kansakoulujen perustaminen ja koulutuksen järjestäminen määrättiin kuntien tehtäväksi vuonna 1865. Silloiseen Piippolan kuntaa, johon Pyhäntä kuului, ensimmäinen kansakoulu perustettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Aluksi koulu järjestettiin kiertokouluna, joka todettiin halvemmaksi ratkaisuksi laajassa pitäjässä. Tosin kiertokoulukin saatiin käyntiin vasta syksyllä 1875, monen vuoden kiistelyn jälkeen. Kiertokoulu kiersi sananmukaisesti kylästä ja talosta toiseen, joten koulunkäyntiolot vaihtelivat paljon.

Kansakoulun perustamisesta riideltiin Piippolan kunnassa parikymmentä vuotta. Vastustajat pysyivät pitkään enemmistönä. Vasta toukokuussa 1891 kansakoulun kannattajat voittivat ratkaisevan äänestyksen ja kansakoulu päätettiin perustaa.

Kun kansakoulun perustamisesta oli päätetty, syntyi seuraava kiista koulun paikasta. Pitkän riitelyn jälkeen päätettiin perustaa kaksi koulua: toinen Piippolaan ja toinen Pyhännän kylään, joka sijaitsi muiden kylien keskellä.

Ahokyläläisen luottamushenkilön Samuel Eskolan ansiosta kävi kuitenkin niin, että Piippolan kunnan ensimmäinen kansakoulu aloittikin Ahokylässä syksyllä 1893. Oppilaita kouluun tuli 38. Piippolan kirkonkylällä koulu pääsi alkamaan vasta vuotta myöhemmin.

Seuraavana koulutyö alkoi Tavastkengällä syksyllä 1898. Koulupiiri sai valtion rakennusapurahaa 1500 mk ja tuhat mäntyistä hirsipuuta ilmaiseksi kruununmetsästä. Näiden turvin kyläkokous päätti ryhtyä rakentamaan koulua. Koulutyö alkoi vuokrahuoneissa syksyllä 1898, ja koulu valmistui vuotta myöhemmin.

Pyhännän kylälle koulun rakentaminen viivästyi usealla vuodella kunnan muiden kouluhankkeiden takia. Koulu aloitti toimintansa vuokrahuoneissa syksyllä 1904. Pyhännän kylän kansakoulu saatiin suurin piirtein valmiiksi syyslukukaudelle 1907, jolloin koulutyö siirtyi sinne.

Lisää kouluja perustettiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä: Maaralaan vuonna 1928, Perukalle 1938, Lamujoelle 1946.
 

Nykyisen Pyhännän alue kuului vuosisatojen ajan Siikajoen pitäjään, jonka kirkko ja keskus sijaitsivat rannikolla Siikajoen kylässä.

Pulkkilan kappeliseurakunta, johon kuuluivat Piippolan, Pyhännän ja Kestilän alueet, muodostettiin vuonna 1671. Samana vuonna Pulkkilaan rakennettiin seudun ensimmäinen kirkko.

1700-luvun lopulla Piippolan, Tavastkengän ja Lamun talolliset alkoivat luvattomasti rakentaa omaa kirkkoaan Piippolaan. Lopulta kappeliseurakunnassa oli kaksi kirkkoa, mutta keskuspaikka jäi Pulkkilaan.

Laaja Siikajoen pitäjä jaettiin kahteen osaan, Siikajokeen ja Piippolaan vuonna 1845. Piippolasta tuli emäseurakunta ja sen alaisiksi kappeliseurakunniksi tulivat Pulkkila ja Kestilä.

Väen lisääntyessä ja varallisuuden kasvaessa alkoi keskustelu Piippolan emäseurakunnan jakamisesta 1800-luvun lopulla. Ensimmäisenä Piippolasta erosi Kestilä vuonna 1871. Seuraavaksi itsenäistymistä anoi Pulkkila, mutta siihen ei suostuttu. Pyhäntäsillä erohaluja ei ilmeisesti ollut.

Ensimmäisen kerran Pyhännän itsenäistymistä esitti Oulun läänin papiston palkkauksen järjestämiskomitea elokuussa 1898. Komitean ehdotus oli, että Piippolan seurakunta jaettaisiin kolmeen osaan, Piippolan, Pulkkilan ja Pyhännän seurakunniksi.

Piippolan kirkonkokous päätti seurakunnan jakamisesta 22. elokuuta 1898. Seuraavaksi asia meni senaatin päätettäväksi. Keisarillisen Suomen Senaatin talousosasto päätti tammikuun 26. päivänä 1899, että:

Nykyisestä Piippolan pastoraatista erotetaan uusi Pyhäntö-niminen itsenäinen pastoraatti, jota hoitaa yksi kirkkoherra. Siihen kuuluvat seuraavat kyläkunnat ja talot: Ahon, Kamulan, Tavastkengän ja Viitamäen kylät kokonaisuudessaan, samoin Lamun kylästä talot no 11–16; uuden pastoraatin kirkko rakennetaan Kamulan kylän alueelle sopivalle paikalle Pyhäntöjärven rannalle.

Seurakunnan itsenäistyminen tarkoitti samalla kunnan itsenäistymistä. Eron toteuttaminen käytännössä kuitenkin venyi ja lopulta Pyhännän seurakunta ja kunta itsenäistyivät vasta vuoden 1909 alussa. Oma kirkko valmistui Pyhännälle jo pari vuotta aiemmin.

Maaseudun talouselämän nousulle perustan loi meijeritoiminta. Vielä 1800-luvun lopulla voi tehtiin taloissa pystykirnulla. Kehittyneempiä veivikirnuja alettiin ostaa varakkaampiin taloihin 1900-luvun alkuvuosina. Voi tehtiin kotona valmiiksi asti, suolattiin ja varastoitiin, ja sopivan tilaisuuden tullen se kuljetettiin myytäväksi kaupunkiin. Pyhännältä voinmyynti suuntautui tavallisesti Ouluun.

Ensimmäisiä kylien yhteisiä meijereitä perustettiin 1800-luvun puolivälistä lähtien. Niihin kerättiin useampien talojen maidot tai kermat, jotka valmistettiin voiksi ja myytiin isommissa erissä eteenpäin, jopa ulkomaille asti. 

Siikajokilaakson ensimmäinen meijeri perustettiin Pulkkilaan vuonna 1865. Ensimmäinen höyrymeijeri puolestaan aloitti Piippolassa 1880-luvulla ja ensimmäinen osuusmeijeri Rantsilassa 1902.

Nykyisen Pyhännän alueen ensimmäisenä aloitti Pyhännänkylän meijeriyhtiö vuonna 1893. Se muutettiin osuuskuntapohjaiseksi vuonna 1913. Sitä seurasivat Viitamäen (1910), Tavastkengän (1910) ja Ahokylän (1912) osuusmeijerit.

Kauppojen perustaminen maaseudulle tuli mahdolliseksi maakaupan vapauttamisen myötä vuonna 1859. Tätä ennen isommissa taloissa oli pidetty epävirallisia ”nurkkakauppoja”, joissa isännät myivät kaupungeista tuomiaan tavaroita, lähinnä suolaa, sokeria ja kahvia.

Pulkkilaan ensimmäinen virallinen kauppa avattiin vuonna 1860 ja Piippolaan vuonna 1866. Ensimmäinen Pyhännällä toiminut kauppa oli Juho Sipparin vuonna 1899 aloittama kauppa Tavastkengällä. Seuraavaksi aloitti Pyhännän kirkonkylällä Piippolan osuuskaupan sivumyymälä vuonna 1910.

Tavastkengän osuuskauppa aloitti 1912. Se perusti sivumyymälän kirkonkylään 1919. Nimi muuttui Pyhännän osuuskaupaksi vuonna 1920.

Ennen pankkien perustamista maaseudun ihmiset lainaisivat rahaa kaupunkien porvareilta, toisilta talollisilta tai muilta varakkaammilta yksityishenkilöiltä. Siikajoen latvapitäjissä tällainen yksityinen pankkiiri oli tavastkenkänen Yrjö Katajamäki, jolta tultiin lainaamaan rahaa aina Kiuruvettä myöten. Pidemmän päälle tällainen järjestelmä ei voinut toimia vaan tarvittiin erillisiä pankkeja. 

Siikajokilaaksossa pankkitoiminta alkoi Rantsilasta, jonne säästöpankki perustettiin vuonna 1876. Kestilään pankki perustettiin 1893. Pyhännän säästöpankki aloitti toimintansa kirkonkylällä vuonna 1913. Toisena aloitti Tavastkengän osuuskassa 1917.

Suomi itsenäistyi Venäjän vallan alta 6.12.1917. Pian tämän jälkeen maa ajautui sisällissotaan, jossa vastakkain olivat punakaartit ja suojeluskunnat eli valkoiset.

Punakaartit koostuivat lähinnä kaupunkien työväestöstä. Suojeluskuntiin kuului maaseudun tilallisia ja heidän poikiaan. Torppareita ja tilatonta väestöä taisteli molempien puolella. Valkoisten joukossa oli enemmän koulutettuja ammattiupseereita ja saksassa koulutuksensa saaneita jääkäreitä.

Sisällissodan taistelut keskittyivät Etelä-Suomeen. Sodan ratkaisi 5. huhtikuuta tapahtunut Tampereen valtaus. Kaksi ja puoli kuukautta kestäneen sisällissodan aikana sai surmansa yhteensä noin 34 300 suomalaista.

Sisällissodan taistelut käytiin kaukana Pyhännältä, mutta sota heijastui ihmisten arkeen etenkin elintarvikepulana. 

Pyhännältä koottiin miehiä valkoisten joukkoihin. Varsinaisiin sotatoimiin osallistui 46 Pyhännän miestä, joista viisi kuoli taisteluissa. Heidän lisäkseen 20 pyhäntäläistä toimi sodan aikana vartiomiehenä, lähinnä Oulussa Raatinsaaren vankileirillä.

Ensimmäisen ja toisen maailmansotien välisenä aikana Pyhännän kylät kasvoivat ja kehittyivät monella tavoin. Koko kunnan väkiluku kasvoi yli 200 hengellä. Kasvua tapahtui kaikissa kylissä, eniten kuitenkin Tavastkengällä.

Kasvu oli seurausta uudisasutuksesta. Pyhännälle perustettiin ennen toista maailmansotaa neljä asutustila-aluetta, joista Tavastkengälle perustetut Isoräme ja Parkuanneva olivat suurimmat. Lisäksi valtionmaille perustettiin muutamia yksittäisiä asutustiloja.

Asutustilojen asukkaat saivat elannon lähinnä metsätöistä, sillä tilojen omat viljelykset olivat yleensä niin pieniä, että ne riittivät hädin tuskin omaan käyttöön.

Maailmansotien välisenä aikana pyhäntäsetkin vaurastuivat pikku hiljaa. Maatilojen määrä kasvoi, kun vanhoja tiloja jaettiin ja uusia perustettiin. Uutta peltoa raivattiin ja viljelymenetelmät kehittyivät. Metsätkin antoivat merkittäviä lisätuloja talollisille. Selvä kehityksen merkki oli autojen ilmaantuminen Pyhännän teille. Pyhännän ensimmäinen auto oli Pyhännän Osuuskaupan vuonna 1925 hankkima kuorma-auto.

Vaurastumisen ja lisääntyneen vapaa-ajan myötä ihmisissä syttyi halu uudenlaiselle yhteistoiminnalle eri aatteiden ja päämäärien eteenpäin ajamiseksi.

Pyhännän ensimmäinen yhdistys oli Tavastkengälle perustettu raittiusseura Kajastus, joka toimi vuoden 1906 tienoilla. Ensimmäisiä yhdistyksiä oli myös Tavastkengän Maamiesseura, joka perustettiin vuonna 1913. Yhdistysrekisteriin se merkittiin vuonna 1921.

Nuorisoseurat olivat aktiivisia ja näkyviä yhdistyksiä melkein joka kylässä. Pyhännän ensimmäinen nuorisoseura perustettiin kirkonkylälle vuonna 1913. Sen jälkeen omat nuorisoseurat perustettiin Tavastkengälle vuonna 1918 ja Viitamäelle 1938.

Suojeluskunta- ja lottajärjestöt olivat isoja ja näkyviä järjestöjä. Pyhännän suojeluskunta perustettiin 1918 ja Lotta-Svärd yhdistys 1927.

Muita Pyhännän yhdistyksiä olivat Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisyhdistys (perustettu 1927), Maaralan kirjastoseura (1931) ja urheiluseura Ahokylän Urheiluseura Isku (1937) ja Pyhännän maamiesseura (1939).

Poliittisista järjestöistä toimivat Maalaisliiton paikallisosasto Tavastkengällä (1925) ja Suomen Pienviljelijäin Puolueen paikallisosastot, jotka perustettiin Viitamäelle vuonna 1932 ja Tavastkengälle 1933.

Monet näistä yli sata vuotta sitten perustetuista yhdistyksistä toimivat Pyhännällä edelleen

Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939. Talviso¬ta alkoi. Neuvostoliitto hyökkäsi 520 000 miehen ja valtavan materiaaliylivoiman turvin. Rajalla sitä oli vastassa 337 000 suomalaisen armeija, joka oli hyvin koulutettu mutta varusteiltaan heikko. Pulaa oli etenkin tykeistä ja ammuksista sekä sotilasvaatetuksesta. 

Suuresta alivoimasta huolimatta suomalaiset kestivät. Rauhan tullessa 13.3.1940 sotilaat olivat puhki kulutettuja, mutta Neuvostoliitto ei ollut päässyt läpi yhdelläkään rintamalla.

Pyhännän miehet osallistuivat talvisodan taisteluihin lähinnä Kuhmon suunnalla, mutta muutamat myös muilla rintamilla. Talvisodan taisteluissa kuoli 19 pyhäntäläistä.

Lyhyen välirauhan jälkeen Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Suomea vastaan 25. kesäkuuta 1941 valtavalla ilmahyökkäyksellä eri kaupunkeihin. Suomalaisten vastahyökkäys alkoi heinäkuun alussa. Aluksi sota sujui suomalaisten kannalta hyvin, ja talvisodassa menetettyjä alueita vallattiin takaisin. Keväällä 1942 sota jumittui asemasodaksi.

Pyhännän reserviläiset lähtivät liikekannallepanon myötä matkaan 15.6.1941. Jatkosota päättyi syyskuussa 1944. Sen jälkeen osa nuoremmista ikäluokista osallistui sodan viimeiseen vaiheeseen eli Lapin sotaan, jossa saksalaiset sotajoukot ajettiin pois maasta. 

Jatkosodassa kaatui 73 ja Lapin sodassa 7 pyhäntäläistä.

Paikallisesti sodat aiheuttivat pulaa kaikesta. Ruokaa ei ollut tarpeeksi, joten sitä jouduttiin säännöstelemään ja käyttämään erilaisia korvikkeita. Koska miehet olivat sodassa, joutuivat naiset, lapset ja vanhukset tekemään miehille kuuluneet työt.

Sotien seurauksena jouduttiin luovuttamaan isot alueet Neuvostoliitolle ja maksamaan suuret sota-korvaukset. Omat haasteensa oli luovutettujen alueiden siirtoväen sijoittamisessa muualle Suomeen. Pyhännällekin siirtoväkeä asettui muutamia perheitä.

Toinen maailmansota muodostaa monella tavalla vedenjakajan Suomen historiassa. Sota-aika jätti pysyvän jäljen yhteiskuntaan, elinkeinoihin ja ihmisten ajattelutapoihin. Sodan päätyttyä maailma ei ollut enää entisensä. 

Sotien jälkeisessä Suomessa harjoitettiin voimakasta asutustoimintaa, jonka tavoitteena oli saada siirtoväki ja muut maata tarvinneet mahdollisimman nopeasti kiinni yhteiskuntaan ja tuottavaan työhön. 

Uudistiloja perustettiin kuntien, seurakuntien ja yksityisten maille. Valtion maille perustettiin lukuisia niin sanottuja kylmiä tiloja, jotka raivattiin aiemmin koskemattomille metsämaille. Tämän ajanjakson asutusalueita Pyhännällä ovat Kituperä Tavastkengällä, Luotakon asutusalue Kamulankylässä ja Lamun asutusalue Lamujokivarressa.

Suomeen syntyi sotien jälkeisinä vuosina paljon lapsia, niin sanotut suuret ikäluokat. Pyhäntä ei ollut poikkeus vaan lapsia syntyi paljon. Kouluissa riitti nyt oppilaita. Suuria ikäluokkia varten jouduttiin rakentamaan uudet koulut joka kylään, suurin Tavastkengälle.

Sotien jälkeen Pyhännän kylistä suurimpana pysyi Tavastkenkä. Siellä oli parhaimmillaan kaksi koulua, joissa oli lähes 220 oppilasta, viisi kauppaa, kaksi pankkia, postikonttori, apteekki ja kahvila. 

Muista kylistä Ahokylä ja Viitamäki onnistuivat säilyttämään väkilukunsa melko samoissa lukemissa koko 1940-luvun.

Pienistä kylistä kasvoi eniten Yli-Lamun eli Lamujoen kylä, jonne perustettiin kunnan viimeisin uusi asutustila-alue. 

Selvimmin sotien jälkeen alkoi kasvaa Pyhännän kirkonkylä, mikä oli maan yleisen kehityksen mukaista. Väki alkoi muuttaa keskuksiin ja taajamien väkiluku kasvoi sivukylien kustannuksella. 

Pyhännän väkiluvun kasvu jatkui 1950-luvun puoliväliin saakka, jolloin se oli korkeimmillaan 2164 henkeä vuonna 1954. Tämän jälkeen suunta kääntyi laskuun. 

Väkiluvun kasvu ja nuorten suuri määrä näkyi vireässä yhdistystoiminnassa. Aktiivisia nuoriso- ja urheiluseuroja löytyi jokaisesta kylästä.

Käytännössä kaikki pyhäntäläiset saivat elantonsa maataloudesta tai metsätöistä 1950-luvulle asti. Kun traktorit ja muut koneet alkoivat helpottaa työntekoa, ei työpaikkoja enää riittänytkään kaikille kuten aiemmin.

Maa- ja metsätalouden rakennemuutoksen myötä varsinkin nuoret alkoivat muuttaa toimeentulon perässä pois Pyhännältä 1960-luvun kuluessa. Voimakkaan muuttoliikkeen vuoksi kunnan väkiluku tippui nopeasti. Vielä vuonna 1956 asukkaita oli 2095. Vuoteen 1976 mennessä väkiluku oli pudonnut 1635 asukkaaseen.

Monet nuoret muuttivat Etelä-Suomen kaupunkeihin, mutta osa lähti Ruotsiin saakka.

Pyhännällä pelättiin väen loppuvan kohta kokonaan ja alettiin miettiä ratkaisua ongelmaan.

Vuonna 1963 perustettiin teollistamislautakunta, jonka tehtäväksi tuli teollisten työpaikkojen perustaminen kuntaan. Sen esityksestä perustettiin vuonna 1967 Pyhännän Rakennustuote Oy, jolle kunta rakensi toimitilat. Toimitusjohtajaksi valittiin Veijo Sydänmetsä.

Teollistuminen kunnassa alkoi, työpaikkoja syntyi ja väkiluku alkoi jälleen kasva

Pyhännän kuntapäättäjien suunnitelma kunnan teollistamisesta onnistuivat paremmin kuin kukaan osasi edes uneksia. Rakennustuote kasvoi nopeasti, ja sen lisäksi kuntaan perustettiin monia muita yrityksiä, kuten Pyhännän Einestuote (nyk. Maustaja).

Teollistumisen seurauksena Pyhännän väkiluku alkoi jälleen kasvaa. Vuodesta 1978 lähtien vuoteen 1994 asti kunnan väkiluku kasvoi 1630 henkilöstä 2100 henkilöön. Pienen maalaiskunnan teollistuminen ja nopea kasvu hämmästytti kaikkia. Lehdistössä puhuttiin Pyhännän ihmeestä.

Pienestä ja köyhästä kunnasta kehittyi Suomen teollistunein kunta. Teollisuustyöpaikkoja on nykyisin yli 500 ja lisää syntyy jatkuvasti. Melkoinen saavutus entiseltä Piippolan nälkämaalta.

Kohta 120-vuotias Pyhäntä on monella tavalla tavoin samassa tilanteessa kuin 1960-luvulla: uusia ideoita tarvitaan, jotta väkiluku kasvaa jatkossakin.
Pyhännän päättäjiltä ja kuntalaisilta vaaditaan jälleen samanlaista ennakkoluulottomuutta ja kaukonäköisyyttä kuin 50 vuotta sitten. Mistä löytyvät tulevaisuuden kasvun siemenet?

Pienessä kunnassa ei voida jäädä odottamaan, että joku muu kehittää kotiseutuamme puolestamme. Meidän on tehtävä tulevaisuutemme itse